Hobitin Vaarojen Maraton -trilogia, osa 3, Mäkrän valloitus 1.10.2016

Keskiviikkoinen neuvottelu ortopedin kanssa sisälsi mm. seuraavia lausahduksia: ”En suosittele.”, ”Omalla vastuulla” ja ”Hmph, no tuskin se ihan täysin hajoaa.” Eli selvääkin selvempää olisi pitänyt olla, että lähtö kisaan reisiluunpään rasitusmurtuman kanssa olisi varsin älytön veto ja silkkaa typeryyttä. Hetken puntaroin, mutta pois jääminen ei tuntunut vaihtoehdolta, kun olin katsellut sivusta jo Nuuksion maran ja Vaarat olisivat Trail Tourin viimeinen kisa. Tiedostin kyllä, että juoksulla saattaisi olla vakavat seuraukset, kuten pahempi, jopa leikkaushoitoa vaativa, murtuma. Sitä parantelisin pitkään. Yritin takoa päähäni, että voin keskeyttää, jos kipu alkaa/yltyy. Vaikka tokihan tiesin, että käytännössä se tulisi olemaan henkisesti vaikeampaa, kuin kisan jatkaminen loppuun kipeällä jalalla… Aika- ja sijoitustavoitteet osasin onneksi heittää mielestäni, vaikka kaiken maailman utopistiset ennakkospekulaatiot yrittivät mielenrauhaani hetken horjuttaa, en lähde tuohon! Unelmajuoksuni olisi, että pääsen maaliin!

Odotettu syyskuun viimeinen perjantai koitti, ja suuntasimme Nooran ja miehensä Tommin kanssa auton kohti Kolia. Perhoset lepattelivat vatsassa jo parkkikselta kyytiin kavutessa. Yhteistä kisaa Nooran kanssa oli odotettu yli vuosi, kun aikataulut eivät vain olleet osuneet kohdilleen, tai jompikumpi ollut toipilaana. Toinen hyvä ystäväni sen sijaan joutui jäämään kisasta pois jalkavaivojen vuoksi. Harmitus oli kova, mutta Liisa, ensi vuonna vahvempana kuin koskaan <3! 

Saavuimme Kolille iltakuuden kieppeillä ja koukkasimme kisanumeroiden haun kautta pastabuffaan. Vedin taas sellaiset överit, että vatsassa painoi vielä seuraavana aamuna. Mikä tää juttu mulla on näiden buffettien kanssa? Säästö? Öyh. Pieni iltakävely ja unille.


Uni maittoi kohtuullisesti, ja aamulla olin juoksuintoa täynnä kuin ilmapallo. Aamiainen puoli seitsemältä ei meinannut upota, koska illan ruokailu painoi vielä. Muutenkin vatsa kenkkuili jopa enemmän kuin normaalisti kisan alla. Päiväksi luvattiin noin 10 lämpöastetta, ehkä pientä sadekuuroa jossain kohtaa. Täydellinen keli! Noora arvoskeli lyhythihaista paitaa, mutta itse päätin juosta edellisvuoden hyväksi koetulla setillä: pitkät trikoot ja ohut pitkähihainen paita. Jalkaan navoin vanhat kamut, X-Talon 212 -maasturit. Reitillä ei ole paljoa pitkoksia, enkä viitsinyt nastoja alle laittaa… Vähän kiikun kaakun olisiko kannattanut, koska pitkospätkät olivat todella liukkaita. Orocien istuvuus on kuitenkin minulle X-talonia huonompi, joten mukavuus vei voiton. X-talonien pitoon en ole enää muutaman viimeisen parin kohdalla ollut kovin tyytyväinen, mutta uusiakaan kenkiä en ole ehtinyt testailla ja hankkia. Se pitää ottaa työn alle nyt off-seasonilla. Reppuun sujautin veden ja pakollisten varusteiden (avaruuspeitto, pilli, ideaaliside) lisäksi 12 geeliä, suolaa, glukoosipastilleja, Snickersin sekä ohuen takin ja hanskat. Jos joutuisi keskeyttämään, olisi mukavampi odotella kyytiä takki päällä. Olinpa edellisiltana huvikseni ladannut puhelimeen liveseuranta-appsinkin. Vähän lisämotivaatiota, kun muutama kaveri mahdollisesti seurailisi matkantekoa.

Vähän ennen yhdeksää laskeuduimme hissillä satamaan lähtölupaa odottamaan. Tarkoitus oli lähteä kakkosryhmässä, mutta siinä odotellessa pulpahti ajatus:  mitä jos pomppaisikin ykkösryhmän perään, turha siinä palella. Myös Riku ja Sami innostuivat ajatuksesta, ja niin vain hilpaistiin jonon jatkoksi, kun ykkösen viimeisetkin sankarit olivat menneet. Alkumatkan maasto oli helppoa, juoksu tuntui kevyeltä ja syke oli hyvin maltillinen. Reitti oli muuttunut mukavampaan suuntaan, tien tilalle tullut polkua ja porrasta. Ekassa alamäessä mietin, että tässä kohtaa viimeksi alkoi polvikipu, nyt ei tuntunut kipua missään, ihanaa! Ainoa ongelma oli raskas tunne vatsassa, vaikka aamupala oli syöty lähes kolme tuntia aiemmin. Riku mainitsi ruoka-ajasta, mutta kurkunpäässä pyörivästä aamiaisesta johtuen, päätin siirtää geelien nauttimisen aloitusta hieman. Tuttu napakka nousu Jauholanvaaralle muistutteli reitin tulevista koitoksista… Mietin, että kympistä eteenpäin matka 17 kilsassa olevaan vesistön ylitykseen tuntui viimeksi pitkältä. Pakottauduin ottamaan geelin ja sen kylkeen suolatabletin. Nyt olisi alettava syömään, vaikka vatsassa velloi edelleen outo olo, muuten kostautuisi myöhemmin energiavajeena. Jolkoteltiin mukavaa vauhtia kumpuilevia polkuja pitkin. Sykkeet olivat kevyet, ja menohaluja olisi ollut. Riku ja Sami karkasivat näkyvistä, mutta päätimme jatkaa rauhassa, eikä lähteä peesiin. Noora kaatui jossain kohtaa, vilkaisin taakse, niin sätkytteli selällään varvikossa kuin koppakuoriainen. Onneksi ei sattunut mitään, nauratti.

Vesistön ylitys tuli nopeammin vastaan kuin viimeksi. Pääsimme hyppäämään lautalle lähes saman tien, ja kanssajuoksijamiehet vetivät lautan hurjaa vauhtia yli. Kiitos! Kiviniemen huoltopisteellä join ja sidoin löystyneet kengät uudelleen. Noora koukkasi puskan kautta. Huollon jälkeen reitti jatkui lyhyellä tiepätkällä, jossa vauhdin nostaminen tuntui hiukan raskaalle. Tunne unohtui, kun aloitettiin nousu Kolinvaaralle. Lonkassa aivan aavistus tuntumaa, sellaista, jota en olisi edes huomannut, ellen olisi osannut tarkkailla. Vatsan tilakin oli normalisoitunut. Kaikki hyvin! Ja samantien kaaduin ja kolautin polven kiveen. Sain sellaiset sävärit, että vesi valui silmistä. Seuraava kilometri kului linkuttaen ja miettien, että meniköhän jotain rikki, kun niin säkenöi. Taisi kuitenkin osua vain makoisasti hermoon, kun hetken päästä helpotti. 20 km huudeilla päälle pukkasi normaali flow: sateenkaaret ja yksisarviset, juoksun ja elämän hienous. Kiitollisuus ihan kaikesta. 

Sitten olikin Ryläyksen vuoro! Nice to see you old fellow. Kilometrit matelivat, mutta eivät olleet ylettömän raskaita. 28 km kohdilla saavuttiin pitkoksille, jotka oikeastaan ovat Ryläyksen kovimman osuuden loppu, vaikka metsässä mennään vielä monta kilometriä. Pitkosten jälkeen Noora oli tippui vähän kyydistä, ja miehensä Tommin selkä tuli vastaan. Huikkasin, että rouva tulee ihan kohta perässä, ja päätin nostaa tahtia reippaammaksi. Tuntui helpolta ja tiesin, ettei aikaa olisi kovin kauaa mahdollista kuroa kiinni, koska lopun nousut olisivat pääosin kävellen tallaamista. Viimeinen huoltopiste. Join, mutta en täyttänyt reppua, koska vettä oli riittävästi. Ohitin Rikun kaverin Henkan, jolta kysyin, olivatko jannut ohittaneet hänet jo pitkän aikaa sitten. Arvio oli vartti. Perhana, ei ollut enää otettavissa kiinni. Fiilis oli kuitenkin erinomainen, nostin mukavan vauhdin ja sain ohitettua jonkin verran porukkaa ennen Mäkrän nousua.

Sitten alkoikin reitin muuttunut ja haastavin osuus, viimeinen kymppi: nousut Mäkrävaaralle, Pikku-Kolille ja Ukko-Kolille. Söin pari glukoosipastillia, koska ajatus geelistä puistatti, ja lähdin taapertamaan mäkeä ylös kohti. Tiesin, että kovaa settiä on luvassa, mutta silti olin epäuskoinen, kun mäki vaan jatkui ja jatkui! Mäkrälle noustaan ja sieltä lasketaan käytännössä kahdesti eri suunnista. Matkaa sekä nousumetrejä kertyy rutkasti. Edessä tallasi ryhmä kundeja, joille valittelin nousuhousujeni kotiin jäämistä. Saatoin myös paristi sanoa, että ei kiitos, en jatka enää, jään tähän, tilatkaa helikopteri. No eihän se toki mikään oikea vaihtoehto ollut, siis kopteri. Jokainen mäki kuitenkin loppuu aikanaan, Mäkräkin, vaikkei uskoisi. Maisemat Mäkrävaaran laelta olivat upeat. Yritin ottaa kuvan, mutta puhelimen akku uupui samanaikaisesti. Hehee, liveträkkäyskin siis loppui, nyt jengi luulisi, että olen keskeyttänyt, siistiä! 


Reitin korkeusprofiili, en ole satavarma nousujen nimien sijoittelusta mutta sinne päin :)

Kauaa ei maisemista tarvinnut nauttia, kun vuoriostorata vei taas alas. Huiiiii… Toista kertaa Mäkrälle punnertaessa laelta löytyi Lahtisen Terho, jolle kai sanoin, että tämä on ihan helvettiä. Väitti että hyvältä näyttää. Ei takuulla näyttänyt. Laskuissa ja hyvin lyhyillä tasaisilla pystyin juoksemaan, mutta nousuissa kundit tulivat taas viimeistään ohi. Tiukkaa teki, mutta päätin vaan pysyä nousut peesissä. Mäkrää seuranneiden Pikku-Kolin ja Ukko-Kolin raput tuntuivat erittäin pahalle, jalka ei meinannut nousta enää millään. Lopulta kuitenkin oltiin poikain kanssa kisakeskuksessa hotellin nurkalla, puuh! Nyt olisi vain kilsan (?) juoksu jyrkkää laskettelurinnettä alas, pätkä tietä ja loppunousu noin 2 km. 

Eikun reikä päässä alas mäkeen. Pienen matkaa reitti vei viimeisiä metrejä maaliin nousevia vastapalloon. Ilmeistä saattoi lukea, että tiukkaa teki, mutta myös helpotusta siitä, että olivat jo aivan maalin kulmalla. Rymistelin rinnettä alas ja tiellä pidin päättäväisesti nostettua vauhtia yllä. Lopulta kurvi loppunousuun. Tossua toisen eteen, tasaisella köppäistä juoksunomaista toimintaa. Lopulta 300 m maaliin -kyltti, jonka jälkeen mäki jyrkkenee, ollen lopulta lähes pystysuora (ainakin siltä tuntuu :D) ennen maalia. Kannustusta reitin varrella. Hellou ihanat, ei pysty hymyillä suulla, mut sydän hymyilee! Viimeisessä kurvissa vielä juoksuun ja maalilinjan yli. JAHUUUUUUUU!

Aika 6:24, sij. N28/136. Riku oli tullut maaliin 6:15, ja tuli onnittelemaan maaliin pääsystä. Oli odotellut loppumatkan ajan, että milloin pamahdan perään, mutta vain pikkasen sain häntä kiinni viimeisen huollon jälkeen. Kiittelin nousuhousupoikia vetoavusta (Mika, Timo, Markus ja Kimmo?). Timo pesi vielä kenkänikin, kun vaan pälisin ja sekoilin ympäriinsä. Noora saapui maaliin vain 5 min jälkeeni, oli tullut loppunousut hitusen nopeammin ja kuronut siinä. 

Kokonaisuudessaan hyvä juoksu, lonkka ei vaivannut edes nimeksi ja pääosin leppoisan oloista menoa. Maalissa kyllä ajattelin, että olin antanut kaiken, mutta se johtui loppunousujen raskaudesta. Statistiikka kertoi, että turhan kevyillä sykkeillä oli valtaosa matkaa menty. Voimaa jalkoihin tarvitaan lisää. Jos juoksu tasaisella olikin helppoa, niin jalat loppuivat nousuihin. Syödä olisi pitänyt enemmän, yleensä väkisin syöminen ei ole ollut minulle ongelma, mutta nyt oli sellainen fiilis, että saatan ihan oksentaa. Onneksi olivat glukoosipastillit mukana, niistä sai loppuun hätävaraenergiaa.

Sitten syömään ja siitä ihanaan maisemakylpylään kylmävesialtaaseen ja poreisiin. Siivu skumppaa. Kiitos seuralaisille sielläkin, oli nastaa höpötellä ja päivitellä kisaa, jauhaa vaivoista muusta kyllästymiseen asti. Illalla jaksoi vielä tanssia ja pomppia hulluna, vaikka tiesi, ettei se ehkä paras vaihtoehto palautumiselle ollut. Mutta hei, Off Season!!!

Huikean hieno tapahtuma kaiken kaikkiaan, iso käsi järjestäjille! Kiitos vanhoille ja uusille tuttavuuksille, teitte miun viikonlopun. Ensi vuonna tietenkin uudestaan, todellakin! Ryläys oli tällä kertaa hupia ja Mäkrälle on jo vähän ikävä kiroilemaan! Eli Hobitin Vaara-trilogia saanee jatkoa, luultavasti jonkun todella nolon jatko-osan.

Aamulla kiipesimme Nooran kanssa vielä Ukko-Kolin laelle, ja itkuhan siellä silmään tuli. Uskomattoman hieno vuosi kaiken kaikkiaan, vaikka hieman harmeja ja vaivojakin sisälsi, eikä kaikkia tavoitteita tullut saavutettua. NUTS Karhunkierros 55 km sij. 13, oli paras juoksuni ja onnistumiseni Tourin kisoissa, vaikka Vierun sijoitus 9. olikin huonolla juoksulla parempi. Vaarojen kisan sij. 28 tuntuu myös oikein makoisalta, eikä Bodomin puolikaskaan hullummin mennyt, vaikka pikamatkana on ollut minulle tourin kisoista vaikein. 

Kirsikkana vuoden 2016 polkujuoksukakun päällä sijoittuminen BUFF Trail Tour Finland 2016 -kisassa sijalle N11.

Nyt muutama päivä kisan jälkeen alkavat lihaskivut olla tiessään, ja olen tunnustellut lonkan tilaa. Aika hyvä, pientä juilintaa nivusen tienoolla. Ei paha. Mutta vaiva on kuitenkin olemassa ja vakavasti otettava. Tästä alkaa siis todellinen koitos, nimittäin 2 kk juoksutauko, jotta murtuma luutuu hyvin. Sitten varovainen kilsojen nosto kohti kevään Karhunkierrosta. JEE. Yritän olla dramatisoimatta juoksuttomuutta liikaa, koska onhan sitä ihmisellä, ja hobitillakin, paljon muutakin mukavaa harrastetta mitä voi tehdä :)

vaarat

Olishan sitä saanut ennemänkin pusertaa? Harmaata tosin tuli liikaa, kun unohdin pysäyttää kellon maalissa, as always :D


Lonkkapuolen puolikas Tallinnassa 11.9.2016 ja muita kuulumisia

Vierumäen jälkeen pidin lyhyehkön juoksutauon ja jatkoin sitten treenejä kohti Tallinnan maraa. Harjoittelu sujui heinäkuun ajan oikein hyvin, mutta elokuun alussa nivunen ja lonkka alkoivat kipuilla ilman selkeää syytä. Kun vaiva ei muutamassa viikossa merkittävästi helpottanut, kävin kiropraktikolla ja lopulta lääkärissä. Kivun syyksi maalailtiin kaikkea SI-nivelen sijoiltaan olosta, lonkan limapussin kautta alaselän nikamien kudosvaurioon. Loppupäätelmänä jälkimmäisin, mikä oli siinä mielessä hyvä vaihtoehto, että sen kanssa saisi treenailla kivun rajoissa. Söin tulehduskipulääkekuurin, yritin olla kevyellä liikunnalla, ja vaiva alkoikin talttua. Elokuun lopulla pystyin jo juoksemaan suht ongelmitta.

Syyskuun alussa kävin Nuuksio Classicissa talkoilemassa ja kannustamassa Nooraa maralla. Uintikin tuntui edistyvän, oli joogakuvauksia ja muuta mukavaa. Juoksunälkä alkoi silti saavuttaa infernaaliset mittasuhteet, ja jalan ollessa taas hyvänä, päätin lähteä Tallinnaan. Matkan vaihdoin puolikkaaksi. Toimintasuunnitelmani oli, että teen rennon, mutta napakan juoksun, joka toimii hyvänä treeninä lokakuun alun Vaarojen maratonille. Ajattelin, että aika jonnekin 1:45 kieppeille voisi olla mahdollinen.

petra_nuuksio_nuts

Manaattina Koukjärvellä ja ihan Nutsina Nuuksiossa.

Saavuimme tyttären ja kaverini Lean kanssa lauantaina lautalla Tallinnaan. Majoituimme noin kilometrin päässä kisan lähdöstä sijaitsevaan Viru-hotelliin, pyörähdimme expossa hakemassa kisapaketit, ja illalla käväistiin tytön kanssa Kalev-vesipuistossa. Kisa-aamuna vedin hotellin buffasta aamiaisöverit. Hups. Vaikka mättö oli olevinaan riittävän aikaisin, niin painoi lähdössä vielä mahassa. Amatööri! Yhtään raskas olo ei saisi olla, kun yrittää lähteä juoksemaan omaa kovaa… Lähtö oli klo 12. Alkuverrat, pissajonot ym. sujuvasti melko väljällä lähtöalueella, josta maratoonarit olivat startanneet paria tuntia aiemmin. Viimetingan matkanvaihtajat oli laitettu viimeiseen 5-karsinaan. Oh noes. Tiedossa olisi siis reilusti ohittelua monen kilometrin ajan. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, lämpöarviot kaikkea 20-26 asteen väliltä. Saattaa tulla hiki!

Lähdin liikeelle ja yritin parhaani mukaan juosta ruuhkassa kohtuullista vauhtia. Edessä vellovana massana parituhatta puolikkaan juoksijaa sekä tokan kiekan maramatkalaiset… Se tarkoitti ohituspaikan kyttäämistä, spurtteja, juoksua katukiveyksillä, nurtseilla jne. Sukkuiloin menemään minkä pystyin. Eka kilsa vei silti melkein 5:30, mutta siitä eteenpäin sain kuin sainkin pidettyä vauhdin 5 min. kieppeillä ja allekin. Viiden kilometrin kohdalla ruuhka vähän väljeni… Jes! Mutta sitten, kuudessa kilsassa ekat tuntemukset lonkassa. Äh, ei siellä mitään ole, kuvittelet vaan… Taitaa olla psyykkistä koko vaiva, nyt vaan mennään!

Kasin jälkeen kivun todellisuutta ei voinut enää kieltää. Vauhti alkoi tippua yli 5 min/km. Kirsikkana kakun päällä merenrantasuoralla haisi mädäntynyt kala niin, ettei uskaltanut vetää kovin syvään henkeä tai tulee oksu :D. Kympin jälkeen vihlominen tuntui joka askeleella, ja vastaiseksi kääntynyt aurinko iski kunnolla tauluun. Lääh! Juomapisteita oli paljon. Join jokaisella pisteellä muutaman kulauksen ja kaadoin loput vedet päähäni. Ohittelua ohittelua. Kappas tuttujakin, Jussi ja Jonna! Jussilla  vaikea hetki meneillään. Tsempit ja köpsin ohi, vaikka olisi tehnyt mieli himmata ja jäädä porukkaan notkumaan. Nyt älä päästä fiiliksen rippeitä karkaamaan. Aloin pelata peliä, että otan jonkun selän targetiksi, taivallan sinnikkäästi kohti, ja sitten ohi. 15 kilsaa täynnä, jes. Kyllä tää menee. Vauhti enää 5:05-5:10, mutta silti tuli selkiä tasaisesti vastaan. Viimeiset kilsat alkoivat, ai että metrit tuntuivat pitkiltä! Maali! Huh, olipa pitkä juoksu vain kaksykköseksi!

Sain (valtavan) mitskun kaulaan ja lähdin samantien linkuttamaan hotellille, jossa tytär odotteli. Netto selvisi hotellilla, 1:47:55. Raskas juoksu aikaan nähden. Pthyi. No tuntui olleen muillekin, paljon keskeytyksiä ja sijoitukseni nettoajalla oli N40 15/201. Lähdin matkaan sijalta 2700 ja tulin maaliin kokonaissijoituksessa noin 700. Ohitin siis pelkästään puolimaralaisia noin 2000 + kokomaralaiset, joita vielä iso osa toisella kierroksella… Olihan se tavallaan hauskaa, mutta teki juoksusta epätasaista ja vei voimia. Aikaani olin lopulta aivan tyytyväinen, etenkin kun jo illalla nivunen ja lonkka olivat vähintään yhtä kipeät kuin kuukautta aiemmin, puhumattakaan seuraavasta aamusta. Au au au.

petra_tallinna_puolikas

Yleistä kisasta; Tallinnaan on helppoa ja edullista matkustaa. Edestakainen reitti on tasainen, mutta ehkä hieman tylsä. Maramatkalla tallataan samoja katuja jopa neljästi. Järjestelyt ovat toimivat ja selkeät. Juomapisteitä on runsaasti, noin 2-3 km välein. Kannustus mahtavaa. Tarjoilut hyvät ja mitalit jättimäiset. Kelin luulisi yleensä olevan optimaalinen, vaikka nyt olikin turhan kuuma. Kyllä tuonne enkkamaraa kannattaa siis lähteä yrittämään. Itse en kuitenkaan oikein löydä motivaatiota juosta sileän matkoja toistamiseen samoissa kaupungeissa, osa jutun suolasta kun on matkustaa juoksun varjolla.

Heti kisan jälkeen olin jalasta niin kypsänä, että menin uudelleen lääkäriin, joka laittoi lähetteen lannerangan magneettiin. Edelleen vahva epäilys, että vaivojen alkuperä on selkä. Selän magneetissa löytyikin ongelmaa kahdesta nikamavälistä: välilevytyrä ja kudosrepeämä. Ortopedi tutki kuvat ja hänen mukaansa edellämainitut muutokset ovat olleet selässä jo pidemmän aikaa, mutta nyt äityneet ja ärsyttävät SI-hermoa. Mikäli vaivojen syy olisi ”vain” edellämainittu, voisin juosta vaaroilla ja treenailla muutenkin huoletta, koska selän tilaa ei kuulemma juurikaan juoksemalla pysty pahentamaan, vaan se paranee yleensä itsekseen noin 2-3 kk kuluessa. Ortopedi halusi kuitenkin vielä poissulkea lonkan rasitusmurtuman, ennen kuin antaisi ”juoksuluvan”. Kävin siis toistamiseen magneetissa, nyt lonkka, reisi ja nivunen. Valitettavasti tuloksista ilmeni, että lonkassa tosiaan on rasitusmurtuman esiaste, eli turvotusta ja muuta muutosta reisiluun pään luukalvon pinnalla. Varsinaista murtumaa ei ollut nähtävissä (vielä), mikä on tietysti positiivista. Nyt sitten jännätään tulevan viikon lääkäriaikaan saakka, että onko näillä spekseillä mahdollista ajatellakaan juoksevansa viikonloppuna Kolilla. Kovasti haluaisin päästä juoksemaan vielä tämän kisan… Sitten lupaan ja vannon parannella, tai mörökölli minut vieköön!

Aloitin muuten viikonloppuna joogaohjaajakoulutuksen, joka tulee kestämään toukokuulle saakka lähes joka toinen viikonloppu. Rapsaan siitä enemmän jossain vaiheessa!

joogakuvat_petra_wilenius

Yoga on! Kuvat: Johannes Wilenius

Vierumäki Trail Marathon 3.7.2016 – yllättävän Mordoria hobitille! Pthyi!

Vierumäki Trail Marathon -kisarapsan julkaisu on antanut odottaa itseään, mutta näin kesäloman loppumetreillä oli viimein aikaa kaivaa pöytälaatikosta heti kisan jälkeen rustattu raakileteksti editointiin.

Rukalta palautuminen ja ns. isot viikot kesäkuun puolivälin tienoilla sujuivat hyvin. Vierumäen kisaa edeltävillä keventelyviikoilla aloin kuitenkin tuntea pieniä ylirasituksen oireita. Töissä oli hurja kiire, nukuin huonosti, väsytti ja päätä särki. Odotin siitä huolimatta juoksua kovasti, koska kisat olisivat sen jälkeen jonkin aikaa tauolla, jota kroppa alkoi selvästi jo huudella.

Maratonia edeltävä lauantai hujahti mukavasti Vierulla tri-kisoja seuraten. Hain samalla Areenalta VTM-kisapaketit itselleni sekä myös maramatkalla starttaavalle kaverilleni Liisalle. Juoksufiilis alkoi todenteolla nostaa päätään. Kohta mennään taas!

VTM_numerolappu_Petra

Kisa-aamuna heräsin kohtuullisesti nukutun yön jälkeen, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoikin mennä hieman vinoon. Olin edellisviikolla käynyt leukemian vuositarkastuslabroissa, vaikka oikeastaan kokeissa olisi pitänyt käydä jo aiemmin, heti Karhunkierroksen kisan jälkeen, mutta en saanut aikaiseksi. Lopulta vasta muutaman viikon väsymys oli riittävä potku persuksille. Perjantaina puhelin piippasi OmaKantaan valmistuneista tuloksista, mutta en jaksanut silloin käydä katsomassa niitä, vaan ajattelin odottaa maanantain lääkärin soittoaikaa. Kisa-aamuna kahvia hörppiessäni päätin kuitenkin hetken mielijohteesta vilkaista labrat. Voi pahus! Hemoglobiini 117. Äh, jos olisin käynyt kokeissa heti Rukan reissun, olisin saattanut ehtiä nostaa hb-arvoa hieman rautakuurilla. No näillä mennään, mietin, ja yritin heittää asian mielestäni.

Olin juuri tekemässä lähtöä, mielestäni oikeaan aikaan, kun huomasin yön äänettömällä olleen puhelimeni tulleen täyteen viestejä ja vastaamattomia puheluita. Pikainen laskutoimitus, perrrrkeles, nyt on kiire! Olin hatarissa aivoissani kääntänyt Liisan kanssa sovitun lähtöajan puoli tuntia myöhemmäksi. Heitin loput kamat laukkuun ja paahdoin autoon. Syke varmaan maksimeita hipoen kurvailin kaverin pihaan, jossa hän jo odotteli. Sorisorisori! Lähtöviivalle pitäisi kyllä justiinsa ehtiä, mutta koko ajomatkan mietin kiivaasti tuliko kiireissä kaikki juoksukamat mukaan. Saavuimme perille riittävän ajoissa, ja paikoituskin sujui ”Sundströmamin” opastamana nopsaan. Kisakeskuksessa oli väljää ja rauhallista. Kierrokseni alkoivat laskea, hetkeksi. Vietyäni kassin säilöön, huomasin hukanneeni puhelimeni. Viime hetket ennen starttia juoksentelin sitten auton ja tavarasäilytyksen väliä etsimässä luuria. Puhelin löytyi viimein jostain laukun pohjalta. Tsiisus, ei tällaista sähellystä ennen kisaa! Lopulta olin kuitenkin viivalla reppu selässä odottamassa lähtökilkatusta.

Hoplaa matkaan. Ekat kilsat reitillä ovat nopeata tietä, ja yritin pitää huolta, ettei vauhti karkaa. Jalat tuntuivat tukkoisilta, mutta ei hätää, siitähän ne aukeavat, kun malttaa rauhassa mennä… Hengitys raahusti pahan tuntuisesti, en kestänyt kuunnella sitä ja laitoin musiikin heti soimaan. Ilma roikkui kostean painostavana ja helteisenä. Noh varmaan jossain kohtaa tulee raikastava sade (ei tullut). Kaarrettiin polulle, ensimmäiset mäet rauhassa kävellen, alamäet rapsakkaammin. Perustaktiikka, joka on toiminut hyvin tähän saakka. Jossain kympin huudeilla tuttu Marjo-Riitta Lappeenrannasta pölähti perään. Hänen kanssaan on useammassa kisassa taitettu jonkin matkaa yhdessä. Kumpi milloinkin hyvävoimaisempana. Jutusteltiin vähän, mutta pääasiassa yritin keskittyä hengittämiseen, mikä tuntui edelleen kovin raskaalta. Saavuimme ekaan huoltoon. Ohi vaan, juomaa vielä riittävästi. 15 kilometrin kieppeillä tiepätkältä polulle kääntyessämme sanoin M-R:lle, että ottaa vetovastuun, kun omat jalat tuntuivat niin painavilta. M-R lähti vetämään kepeällä askeleella, enkä jaksanut yrittää pysytellä perässä. Mieliala alkoi droppaamaan, mutta hetken päästä sain reitin varren kannustusjoukoilta tiedon, että olin 11. nainen. Se piristi askelta hieman.


Teeskenneltyä reippautta Matskun kuvatessa :P

Toinen juomapiste lähestyi. Tunnustelin reppua, riittää viimeiselle pisteelle saakka. Hakkuuaukealla helle oikein jysähti. Toivoimme kanssajuoksijoiden kanssa sadetta. Ilma oli niin kostea, että paidanhelmasta tippui vesi, vaikkei satanut pisaraakaan. Muutama lyhemmän matkan juoksija jonosta ohitti minut, ja alussa samassa vauhdissa ollut Petri oli takanani. Jutusteltiin niitä näitä, mikä helpotti taas kovin raskaalta tuntuvaa matkantekoa. Tavoiteaika oli karannut, mutta hyvään sijoitukseen ja ajan parannukseen viime vuodesta olisi vielä tsäänssit, mikäli vauhti ei enää tippuisi. Nyt ei luovuteta, ylämäet saan mennä kävellen, mutta muuten juosten, siitä ei tingitä, niin kauan kuin henki pihisee.

Kolmenkympin rymymäki, reitillä ainoa laatuaan, meni suht helposti. Noin 33 kilsan kohdilla viimeinen vesipiste. Huolto täytti reppuni nopsaan. Juuri minua ennen huoltoon saapunut nainen ilmoitti keskeyttävänsä, koska neste ei imeydy. Näyttikin kovin huonovointiselta. Olin päästänyt itseni liian janoiseksi ja join (liian) iiiison määrän viileää vettä suoran repun rakosta. Jatkoin matkaa vesi velloen vatsassa. Ruoka-aikakin taas! Olin alusta saakka ottanut geelit kellontarkasti, pitäisi nytkin, mutta ällötti. Pakotin energian alas. Petri oli vielä perässäni, mutta kehno olo vaivasi häntäkin, joten sanoi hölläävästä vauhtia. Hobitin matka jatkui yksin. Jokusia selkiä vastaan, valtaosa miehiä, mutta myös yksi nainen. Pikainen, mutta siinä kohdassa yllättävän haastava, laskutoimitus, olisin 9, eli tavoitesijoituksessa kiinni. Yritin tsempata ohittamiani mukaan juoksuun, mutta eivät lähteneet. Nyt tepsuttakaa pienet, mutta urhoolliset, jalkani. Muutama kilometri, niin sitten ei tarvitse juosta pitkään aikaan muuta kuin lenkkiä… Luulisin.

Mäntykankaalla kauempana edelläni juossut mies kääntyi väärään suuntaan. Pääsin risteykseen ja huusin perään. Kuuli ja kääntyi ympäri. Puolen kilsan verran mietin, että onko tämä kuitenkaan oikea suunta, jos johdan muitakin harhaan… Hidastin ja odotin kunnes sama kaveri näkyi perässäni ja huikkasin, etten sittenkään ole ihan varma. Suunta oli kuulemma oikea, perästä vakuutettiin, eli hanaa taas. Muutama mäki ja sitten reitin pitäisi olla vain tasaista latupohjaa… Jaa, eipä ollutkaan, reittiä oli vähän muutettu, se kulkikin varvikossa latupohjan vieressä. No eipä siinä mitään.

Lopulta viimeisen kilsan merkki! Sain nauttia vielä muutamasta ohituksesta ja sitten kurvailin maalia kohti. Loppu oli viimeksi paljon kamalampi, koska rimpuilin Möttösen Minnan perässä, ja viimeisessä nousussa meinasi tulla oksu. 

Hoplaa maali! Jes, selvisin! Sijoitus kuten arvelin, 9. Yllättävän hyvä, näin huonon tuntuisella juoksulla ja ajalla. Aika lopulta vain 1 min. 10 sek. parempi kuin viime vuonna, noooh parannus se on sekin. Helpottunut fiilis. Suihkuun ja syömään. Liisakin tuli hienosti maaliin tavoiteajassaan.

Myöhemmin oma suoritus vähän harmitti ja suututti. Kunto kun tuntui olleen kohdillaan ja valmistautuminen onnistuneelta. No aina ei vaan kulje. Suoritus kuitenkin nosti minut Buff Trail Tourilla sijalle 6. Tilanne toki odotetusti muuttui Pallas-Hettan jälkeen ja tipuin sijalle 8. Reilummin lisää pudotusta tullee Tunturimaran ja Nuuksion jälkeen, kun todelliset polkukovikset ovat kisanneet kolmannen ja jotkut jopa neljännen kisan. Lopullinen sijoitukseni jää siis täysin Vaarojen Maran onnistumisesta kiinni. Mahtavan jänskää!

Jalat tuntuivat juoksun jälkeen hyviltä ja pidin vain viikon totaalista juoksutaukoa. Kävelin, pyöräilin ja uin. Tauon jälkeen ovat treenit olleet heinä-elokuun hyvässä vauhdissa. Rautakuuri puolestaan on jo nostanut hemoglobiinia hieman, mikä tuntuu reipastuneena olona. Täytyy vielä käydä kontrolloimassa arvo lähiaikoin. Jatkossa olisikin varmaan aiheellista tsekkauttaa se kovien kisojen ja treenijaksojen jälkeen.

Seuraava koitos juoksun saralla olisi sileän mara syyskuulla. Ainakin pidemmistä polkukisoista pidättäydyn Vaaroille saakka. Nuuksioon lähden toimitsijaksi ja Kuikka-hobitin kannustajajoukkoihin siivittämään hänet uskomattoman spektaakkelimaiseen suoritukseen.

Kiitos VTM-järjestäjäporukalle kisasta ja kiitos Liisalle matkaseurasta. Ei hermostunut edes myöhästymisestä, vaikka varmasti muutenkin jänskätti ensimmäinen polkumara ihan riittävästi. Kiitos kaikille muillekin osasyyllisille. Hobitti kuittaa ja kiittää.

VTM_juoksu_Petra

Yllättävän hyväntuulisen näköistä menoa suhteessa fiilikseen :D

28.5. NUTS Karhunkierros 53 km – Hobitin paras juoksu ikinä

Onnistuneen, maltillisesti juostun Bodom Trailin jälkeen hobitin treenit jatkuivat vielä hetken täysillä tehoilla kohti odotettua (ja pelättyä) Nuts Karhunkierros 53:sta. Pari viikkoa ennen kisaa aloin kevennellä, mikä oli raskaan kevään jälkeen tervetullutta. Keventelyviikoille sattui neljän illan avovesikurssi. Uintihan olisi muutoin hyvää liikuntoa tuohon saumaan, mutta vesi oli vielä niin hyytävää, että vilustuminen huoletti. Etenkin, kun tytär oli kotona pienessä flunssassa. Onnistuin kuitenkin väistelemään flunssan, ja perjantaina 27.5. kokoonnuimme  Lahti Trail Runnersin kermaperseosaston (minä ja Matias) kanssa Helsinki-Vantaan Oak Barrelissa oluttuopposten ääressä, siirtyäksemme lentokoneella Kuusamoon. Muitakin juoksututtuja kentällä näkyi, ja veikkaan, että kyseisen propellikoneen matkustamo täyttyi keskimäärin aika hyväkuntoisesta sakista verrattuna normiviikonloppuun. Viereiselle penkille istui samalla matkalla Kuusamossa starttaava tri-harrastaja, ja juttua kuntoilusta riitti laskeutumiseen saakka.

Leena ja Satu Lahden mökkiporukasta noukkivat meidät Kuusamon kentältä. Mielenkiintoisen, liikenteenjakajiakin uhmanneen, autokyydin jälkeen päivä jatkui syömisen, kisapakettien haun ja yleisen hengailun merkeissä. Mökillä ennen nukkumaanmenoa pakkasin alustavasti (Inov Race Ultra) repun: Maxim-geelejä 0,5 h välein otettavaksi 8 tunnin ajalle, protskupatukka, pähkinöitä sekä muut pakolliset varusteet (pilli, muki, idealside ja avaruuslakana). Kelistä oli tulossa kuuma, ja juoksuvaatteiksi valikoituivat caprit ja lyhythihainen paita. Jalkaan tietysti luottokengät Inov X-Talon 212 -maasturit. Unta vaille valmis tyttö.

IMG_7692

En koskaan päässyt selvyyteen matkan todellisesta pituudesta. Lapussa lukee 55 km.

olut_ltrc

Lahti Trail Runners tankkaamassa Lahtelaisten perinteiden mukaan.

Yön nukuin aika hyvin, mikä olikin kiireisen viikon jälkeen tarpeen. Aamulla nielussa karheutta, mutta olo muuten mainio. Klo 7 aamiaista, joka ei meinannut upota, mutta sinnillä mehua, kahvia, puuroa ja leipää kitusiin. Reppuun täydet 2 litraa vettä. Pitäisi riittää näin pienelle jyrsijälle. Joisin ja täyttäisin repun juomapisteillä. Tarpeen mukaan voisi vielä hörppiä mukilla vettä joista ja järvistä. LTRC:n seurakunnasta vain minä ja Minna olimme osallistumassa 53 kilsan kisaan. Suurin osa lauantain juoksijoista starttaisi myöhemmin 31 km matkalle. Häiriintyneimmät olivat lähteneet edellispäivänä taivaltamaan 160 kilometriä, ja rymynneet metsässä siis jo yön yli. 80-matkalaiset majailivat toisaalla. Mikko heitti meidät Rukankylään odottelemaan kisajärjestähän kyytiä Oulangan lähtöpaikalle. Ennen bussin lähtöä 160 km voittaja porhalsi maaliin uskomattoman hyvävoimaisen näköisenä. Mitä nää tyypit käyttää? Huh mitä sissejä! Itsellä jännäkakka housuissa jo 53 km:n juoksusta.

IMG_7700

Let’s go! 

Oulankaan päästyämme vähän banskua, geeliä ja urkkajuomaa sekä lukematon määrä hätäpissakäyntejä. Starttia odottaessa 80-matkaa taittava Matias piipahti huollossa. Hurjaa vauhtia oli pitänyt! Heitin Matskulle huoltotelttaan tsempit, ennen kuin hän jatkoi urakkaansa. Kello lähestyi kymmentä ja siirryimme Rikun, joka oli uhannut juosta ainakin alkumatkan peesissäni, kanssa lähtölinjan tuntumaan. Sitten matkaan! Mukavaa! Ensimmäiset viisi kilsaa ovat itselleni yleensä takkuisia, ja syke nousee helposti, mutta viiskymppinen on siitä kiva, että voi oikeasti lähteä leppoisasti liikkeelle, matkaa kyllä riittää. Rikulla olisi ollut enemmän menohaluja, näytti juoksevan vieressäni jotenkin hassusti paikallaan. Muutamaan otteeseen sanoin, että ala mennä vaan, mutta kivenkovaan väitti, että pysyy peesissäni. Juoksu maistui, ja toki helpohkolla osuudella oli järkevää pitää kohtuullista vauhtia yllä. Seurailin satunnaisesti sykkeitä, ja Riku muistutti ruoka-ajoista, joten geelit upposivat tarkasti puolen tunnin välein. Otin myös suolatabletin tunnin välein koko juoksun ajan. Kuumuus kuului haitannen monia, mutta itseäni se ei vaivannut.

Helpon alun jälkeen maasto muuttui juurakkoiseksi, ja juokseminen melkoiseksi siksakkaamiseksi. Oikea jalka kopsui jatkuvasti juuriin, ja kaaduin kaksi kertaa. Rikukin heittäytyi muutaman kerran ja sai pieniä ruhjeita. Toisella kaatumisella loivassa alamäessä tein pitkän ilmalennon, jonka aikana ehdin miettiä laskeutumisen valmiiksi siten, etteivät polvet osuisi maahan. Tömähdin kyljelleni, enkä saanut vaurioita kuin egooni, vaikka näytti ehkä hurjalta. Sen jälkeen meni perille, että katse on syytä pitää tiukasti polussa ja unohtaa unelmointi. Juoksu myös jonoontui taas hetkeksi, ja jonossa kaatuminen olisi aikaansaanut ihmis-sandwichin. Jossain kohtaa metsätaipaleella törmäsimme 80 kilsan matkaa tallaavan LTRC-seurakamu Jukan selkään. Hällä oli silmin havaittava musta pilvi päänsä päällä, joten tsemppihuikkauksin, mutta muuten aika vähin äänin, hipsaisimme ohi.

Maisemat olivat hienot, välillä reitti vei aivan Oulankajoen varteen. Rantatöyräs oli paikoitellen aika vaikeakulkuinen, mutta fiilis pysyi korkealla. Vilkuilin kelloa silloin tällöin, ja alkuperäinen suunnitelma, että ehdimme riippusillalle ennen isoa 31:n porukkaa, alkoi näyttää mahdolliselle. Rauhallisen alun jälkeen töppöstä toisen eteen hieman rapsakammin. Ehdimme, joten riippusillan ylitys sujui jouhevasti. Sillan jälkeen maasto jatkui ihanan helppona. Tuntui hyvältä rullata vähän vauhdikkaampaa juoksua väliin. Fiilis oli kerta kaikkiaan maailmoja syleilevä. Taisin sanoakin, että nyt on ihmisen niin hyvä, että kohta on odotettavissa iso notkahdus. Kolmeykkösen kärki porhalsi vetävällä askeleella ohi, mutta ennalta pelkäämääni vyörymää ei kuulunut missään kohtaa, joku satunnainen nopsajalka silloin tällöin. Jonkin matkaa ennen Juuman huoltoa Rikulle tuli vatsakramppeja, ja jäi kyydistä taistelemaan oman juoksunsa kanssa. Reitin varrelta matkaan tarttunut Teemu jatkoi peesissä. Saavuimme Juuman huoltoon. Hörppäsin mukillisen urkkajuomaa, ja ystävällinen talkoolainen täytti sillä aikaa reppuni. Pääsin nopeasti taas matkaan.

Silta_Tapani Mikkola

Riippusillalla matkaa takana 25 km. Kuva Tapani Mikkola

Huollosta eteenpäin matka jatkui yksin. Silloin tällöin ohittelin 160 ja 80 kilsan matkalaisia ja muutama 31 puolestaan minut. Mm. seurakamuni Jouni meni kahdesti ohitseni, näenkö jo harhoja? En sentään, Jouni oli pummannut, ja pinkoi mahdotonta vauhtia pysyäkseen tavoitteessaan. Myös 80 kilsan matkaa urakoineen Matiaksen selkä hiipparoi vastaan. ”Oot aika korkeella naisissa” Matsku arveli ohi mennessäni. Iso kiitos, sain tokaisusta lisää pontta ja uskoa, joka oli hiljalleen alkanut hiipua yksin taivaltaessa. Juuman ja Konttaisen huoltojen välissä mennään jakuvasti ylös-alas, ylittäen useampi vaara. Tämä osuus yllätti vaativuudellaan. Polvia ja alaselkää vähän kolotteli, ja mielialaa oli vaikea pitää korkealla.  Yritin hymyillä itsekseni, sillä olen lukenut, että hymyillessä, vaikka väkisin, aivot luulevat olevansa iloiset, ja mieliala nousee… Ööö, no en nyt tiedä, mutta ohittamani mies ainakin huikkasi perääni, että: ”Vieläkö sua hymyilyttää?!”  Jossain kohtaa huomasin kannoillani naisen (Emmin?), joka oli ottanut minua huollon jälkeen kiinni. Useampi kilsa vuoroin ohiteltiin ja vedettiin toisiamme, kumpikin vahvuuksillamme. Siitä sai tervetullutta potkua ja kiukkua vaikeaan vaiheeseen, vaikka en ollut varma kisasiko hän edes samassa sarjassa kanssani. Jossain rappunousussa mahdollinen kilpasisko sitten lopulta jätti minut tulemaan. Konttaisenvaaralle kivuttuani törmäsin kannustamassa olleisiin seurakamuihin Toniin ja Eeva-Liisaan, joilta sain taas hyvät tsemppaukset. Heidät ohitettuani juoksin kuitenkin harhaan, jolloin ilmeisesti hyvin lähellä persuksissani jolkotellut Matias oli puolestaan mennyt ohitseni. No eipä siinä sekoilussa paria minuuttia kauempaa tainnut suttaantua.

Konttaiselta laskeuduttuani saavuin viimeiseen huoltoon. Tunnustelin reppua, ja juomaa tuntui olevan riittävästi. Kuusi kilsaa  maaliin. ”Pärjään tällä” mietin, enkä pysähtynyt. Alkoi iso nousu ylös Valtavaaralle. Apuva! Nyt tunkataan. Nousut olivat Mordoria, kirjaimellisesti. Siitä ei ole oikein mitään painokelpoista sanottavaa, täytyisi jokaisen itse kokea, miltä tuntuu kavuta noita jyrkkiä rinteitä ylös-alas (pääasiassa ylös), kun on yli 45 kilometriä juoksua takana (ja isolla osalla juoksijoita vielä enemmän). Ja hitto, muutama kilometri huollosta olin jo ryystänyt repun tyhjiin. Tämän tiedostettuani alkoi jäätävä jano kalvaa. Paska homma, mutta loppu on nyt mentävä pyhällä hengellä.

rinne1_Antti_Nousiainen

mäki_Antti_Nousiainen

What comes down, must go up. Vai miten se meni? Rinkulassa yksi hobitti. Kuvat Antti Nousiainen

Jossain laskussa tai nousussa törmäsin hassuun eläimeen, nimittäin krokotiiliin. Eikä se ollut mikään hallusinaatio, vaikka niin voisi luulla, vaan erikoismies ja seurakaverini Antti Nousiainen lymyili rinteessä krokopuku päällään. Siinä kohtaa en oikeastaan tajunnut tilanteessa mitään erikoista. ”Enää neljä kilsaa” Antti tsemppasi. ”Hyvä Petra!” huudot kaikuivat vielä seuraavaan rinteeseen. _Joka_oli_jäätävä_. Huh heijjaa. Pitkältä tuntuneen tunkkaamisen jälkeen olin kuitenkin viimein Valtavaaran laella. Yritin noteerata huikeita näkymiä, mutta ei oikein uponnut. No edessä olisi enää lasku Valtavaaralta alas ja sitten jyrkkä, mutta vihonviimeinen nousu Rukankylään. ”Nousut saat kävellä, mutta tasaiset ja alamäet juostaan. Siitä ei neuvotella. Epämukavuus ei ole riittävä syy kävelylle. Haluat täältä varmaan mahdollisimman pian pois?” hoin itselleni ja juoksin laskun hyvällä vauhdilla. Viimeinen nousu alkoi ja oli etenkin lopussa todella jyrkkä, mutta meni yllättävän nopeasti, kun keskityin päättäväisesti etenemään askel kerrallaan. Nousun lyhyellä tasanteella ohitin Saaran, 160 naisten voittajan. Huikea nainen. Yritin vähän tsemppailla, mutta en ole varma rekisteröityikö tsemppi. Samassa kohtaa oli mies kontillaan oksentamassa. Onneksi maaliin oli niin lyhyt matka, että varmasti selvisi saatuaan pahan ulos.

Nousu loppui, ja näin 500 m maaliin -kyltin. Juoksin hippulat vinkuen alamäkeen. Tai siltä se ainakin tuntui, ihanaa! Olisin voinut jatkaa vielä miten kauan vaan, vaikka hetkeä aiemmin olin ollut ihan naatti. Maali! 53 km aikaan 7:10, sij. N13! Paremmin kuin olisin ikinä voinut toivoa. Pinkki karhumitali kaulaan, tätä en riisu ennen seuraavaa Karhunkierrosta! Sitten muistin, että janottaa, aivan kaameasti. Join, join ja yritin syödäkin, ei maistunut. Maalialueella oli sauna ja palju, ja ajattelin, että sinne on päästävä ennen kuin laumaa alkaa enemmälti saapua maaliin. Sauna oli savuinen, pystyin silmät kirvellen hätäisesti huuhtomaan pahimmat ravat, hiet ja kuolat pois. Sitten pulahdin paljuun, ahhhh. Muillakin oli tainnut olla ongelmia savuisessa saunassa peseytymisen kanssa, sillä paljun veden pinta oli jokseenkin öljyinen ja ötökkäinen. Mutta mitäs pienistä, kun kylpyseurakin oli niin tasokasta. Kanssani likoamassa oli mm. miesten 53 km sarjan kärkiporukkaa. Vaikka leijuin edelleen juoksustani, en kehdannut kovin paljon intoilla siinä sakissa. Tuntemattomamman näköinen heppu kyseli kisastani, ja hänelle vähän hehkutinkin, kunnes kysyin hänen suorituksestaan, oli voittanut miesten 83 sarjan. Noniin. Heh.

maali_matti_siukkola

i_matti_siukkola

Maalissa ja kylvyssä oli iloinen ihminen. Kuvat Matti Siukkola

Paljuilun aikana ja sen jälkeen seuralaisia tippui tasaiseen tahtiin maaliin. Saimme retkueen kasaan ja siirryimme palauttavien oluiden kautta mökille. Mökillä uudelleen saunaan ja suihkuun, jossa vaurioiden tutkailua. Aika vähän, Rotterdamissa osumaa saanut kynsi, joka oli kasvamassa, taitaa taas lähteä. Ja joo, jotain hiertymää tuntuis olevan siellä minne aurinko ei paista. Auts. Saunan jälkeen syömään, ja sitten olikin jo kiire takaisin kylään palkintojen jakoon. Ilta jatkui pöydillä tanssimisen ja mm. leuanvedon merkeissä. Ei siitä sen enempää. Mökin luovutus oli sunnuntaina jo klo 12, joten loppupäivän vietimme Rukan kylässä lennon lähtöä odotellen. Sää oli helteinen, ja aika kului mukavasti auringossa lojuen, ja juoksujen vaiheita kertaillen. Ihmisen mieli on kyllä ihmeellinen, ei sen kiemuroita ymmärrä. Vaikka pitkän juoksun aikana matelin hetkittäin syvissä vesissä, ja kävipä mielessä taas kerran koko homman mielekkyyskin, niin heti maalilinjan ylitettyäni aloin suunnittella ensi vuodelle 80 kilsan koitosta…

Buff Trail Tourilla KK53-osakilpailun sijoitus nosti minut sijalle 9, mutta väliaikainen pompsahdus noin ylös johtuu vain siitä, että takana on monta kovaa, joilla vasta yhden kisan pisteet. Suunpielet korvissa silti.

Heti kisan jälkeen iski pieni flunssa, joka alkaa olla nyt ohi. Jalat puolestaan ovat olleet hämmästyttävän hyvät. Menneen viikon ohjelmassa on ollut lepoa ja palauttava liikuntaa, mutta nyt alkavat treenit kohti BTTF:n kolmatta osakilpailua Vierumäki Trail Maratonia.

NUTS Karhunkierros on hieno kisa ja tapahtuma, jota voin lämpimästi suositella niin järjestelyiden, kuin mahtavien reittien puolesta. Oma viikonloppuni oli upea kaikilta osin, etunenässä tietysti mahtava juoksu, jossa ylitin itseni, mutta kyllä reissun taas kruunasivat kohtaamani ihmiset: ihana LTRC-juoksuperhe, sekä muut vanhat ja uudet juoksukamut. Viekkarit olivat alkuviikosta kovat, monena yönä seikkailin unissanikin Kuusamon vaaroilla. Lämmin kiitos kaikille osallisille. Paras juoksuni ikinä. Ensi vuonna uudestaan.

vaarajono

Hobitin polkukauden avaus, eli Bodom Trail 5.5.2016

Bodom_Petra_kollaasi2

Helatorstaina Nuuksion metsissä juostiin Buff Trail Tour Finlandin avauskisa Bodom Trail -puolimaraton. Itse olin mukana kolmatta kertaa, joten kohdallani voinee puhua jo perinteisestä polkukisakauden aloituksesta. Olin psyykannut itseäni siihen, että lähden hieman hapokkaammalla juoksulla hakemaan edellisvuotta parempaa aikaa, sijoitusta ja sitä myöten lähtöasetelmaa tourilla. Bodom oli viime vuonna juoksemistani osakilpailuista vaikein (koska lyhyt), ja sijoitus keskimäärin parikymmentä pykälää huonompi kuin muissa. Kävimme Nooran kanssa edellisviikoilla juoksemassa reitin läpi kimppalenkeillä, ja niiden tuntemusten perusteella tuntui, että edellisvuoden ajasta voisi nipistää korkeintaan pari minuuttia. Edes sama aika tai pienikin parannus, niin olen tyytyväinen, sitä toitotin mielessäni. Toisaalta olo oli pitkästä aikaa hyvä; olin palautunut Rotterdamilta, ja koko alkuvuoden piinannut tukkoisuus poissa. Jossain takaraivossa myönsin asettelevani alle 2:30 tavoitetta.

Nukuin hyvin, ja aamu avautui aurinkoisena. Lähtö olisi klo 10. Seiskalta aamiaista: kahvia, vihermehua, jogurttia, mysliä ja leipäpala. Viimeisten kamojen kasailut. Lueskelin blogista, että olin edellisvuonna sadatellut juomaliivin kömpelyyttä, mutta päädyin siihen kuitenkin, koska nykyinen Inovin liivi on mukavasti istuva, eikä pahemmin hiosta tai häiritse juoksua. Litra vettä rakkoon, 12 kilsan pisteellä voisi juoda, mikäli tarve enempään. Viisi geeliä taskuihin, riittäisi tarvittaessa yksi uuvahtaneelle kaverillekin. Vaatetuksena pitkät  trikoot (jotka kisapaikalla päädyin vaihtamaan lyhyisiin) ja hihaton paita. Valkku oli käynyt hakemassa kisapaketit edellisiltana, joten kyydissä olisi kaikki muu tarvittava valmiina. Liisa, joka sai viime hetkillä tiketin kisaan, koukkasi hobitin parkkiselta 7:40. Hobittikamu Noora oli valitettavasti kovasti kipeänä ja joutui skippaamaan kisan. Olisi ollut kolmas yhteinen Bodom, nyyh. Haarajoen asemalla vaihdettiin vielä valkun Minin kyytiin ja matka sai jatkua kohti Pirttimäkeä.

Bodom_Petra_kollaasi1

Saavuimme kisapaikalle yhdeksän kieppeissä. Miniauton paikoitus ja kisa-alueelle palloilemaan. Melkein heti löytyi kourallinen ihanata Lahden polkuporukkaa ja muita juoksututtuja, joiden kanssa tunti kului rattoisasti kuulumisia ja sotasuunnitelmia vaihdellen… 15 minuuttia ennen starttia geeli naamaan ja (liian) lyhyet lämppähölkkäilyt ympäri aluetta. Jännitti. Kympiltä lehmänkello kilkatti ja ykkösryhmä, J-valkku muassaan, porhalsi matkaan. Itse lähdin viiden minuutin päästä kakkosryhmän perältä, koska halusin varmistella, että lähden hissukseen. Ihan perälle jääminen oli kuitenkin virhe, alkuruuhkan jälkeenkin vauhti oli keskimäärin sen verran hidas, että jouduin ohittelemaan koko ajan, että sain pidettyä vauhdin ja sykkeet VK:lla. Ei sitä ihan hölkällä metsäpuolikastakaan voi aloittaa, menetettyjä minuutteja ei tuolla reitillä saa enää kirittyä. No ensi kerralla viisaampana edempää. Juoksu tuntui hyvältä ja ekan kierroksen kilsat hupenivat ripeästi. Maltoin kävellä mäet, mutta muilta osin yritin pitää kohtuullista vauhtia yllä. Join tiheästi ja otin geelit 30 min välein. Reitti tuolla osiolla on vaihtelevaa polkua ja kalliota, aika teknistäkin, mutta hyvin juostavaa, ihan muutamia soisia ja mutaisia kohtia sekä lyhyitä hiekkatiepätkiä. Saavuin 12 kilsan etapille hyvävoimaisena aikaan 1:19. Toisin kuin edellisvuonna, maali ei huudellut juuri ollenkaan, lähinnä pelkäsin, että juoksen sinne vahingossa. No ehkä siinä kohtaa vähän kirpaisi, kun takanani pari viimeistä kilsaa körötellyt mies huikkasi kiitokset vetoavusta ja kaartoi 12 km maaliin :D. Herra on hyvä vaan :).

Kisa-alueen juomapisteen ohi kaartaessani näin toisen hobitin, Sanna-Katriinan, ja huusin, että nyt nainen peesiin. S-K otti haasteen vastaan ja loppumatka juostiin peräkanaa. Toinen kierros Bodomilla on ensimmäistä hitaampikulkuinen, ”muta-altaita” on paljon, ja edellä kulkeneiden satojen jalkojen jäljiltä ei vaihtoehtoja juuri ole kuin porhaltaa läpi. Muutaman kerran upposin polvia myöten, aika vitsikästä tavallaan. Toiselle kierrokselle sattuu myös reitin hienoimmat maisemat, joiden ihmettelyyn ei toki kovin paljon aikaa ja voimia ollut. Alkuun sujui, oli tilaa juosta ja aloin puristaa itsestäni enemmän sykettä. Muutaman kilsa jälkeen alkoi matka tuntua, kilsojen 16 ja 17 väli oli pitkä ja raskas, kaaduin kerran. 18 km kerryttyä mittariin fiilis parani. Kurkin välillä taakse, S-K sinnitteli perässä letit viuhuen. Vielä muutama kilsa nousuja ylös-alas, lopulta kaarrettiin pöpeliköstä tielle. Tiellä S-K kaivoi jostain buustin ohitukseen. Kiristin itse myös vauhtia, mutta paukkuja ja/tai halua jahdata Sanna-Katriinaa kiinni ei löytynyt, maaliin saavuttiin kuuden sekunnin erolla. Maalissa tajusin, että olin alittanut salaisen aikatavoitteeni rutkasti. Jahuu! Olo oli kohtuullisen riemukas. Valkku oli maalissa odottelemassa. Tunnelma kisa-alueella oli kaikin puolin hieno. Jengi loikoili nurtsilla kuin parhaanakin kesähellepäivänä. Saunaan yritin, mutta vesi oli loppunut. Ei haitannut, vaihdoin vaatteet kuivempiin ja rapsuttelin enimmät kuolat poskilta ja räät nenästä. Aivan hyvä. Hetken päästä saatiin vielä Liisa maaliin. Maukasta lohikeittoa, paistattelua ja juoksujen spekulointia ja hehkutusta tuttujen kanssa. Kuten aina Bodomilla, niitäkin löytyi, jotka reitin raskaus oli yllättänyt, useimmiten lähdetty liian kovaa liikkeelle.

Iloisia huomiota omasta juoksustani oli, että sain juostua alamäet reippaasti ja toisekseen kuumuus ei haitanut yhtään, onkohan hotjoogassa ravaaminen vaikuttanut lämmönsietoon? Monelle kuului olleen rankkaa kuumuuden vuoksi. Olihan myös outoa ja ihanaa juosta polkukisa kivuttomilla jaloilla, sillä kaksi edellisvuoden viimeistä, Nuuksion sekä Vaarat, juoksin kipeällä polvella.

Aikani oli lopulta 2:26:33 ja sijoitus naisten sarjan 28/183. Ikäsarjassa N40 sij. 10! Bodomin sijoitukseksi minulle todella hyvä! Aikaan nähden juoksukin tuntui keskimäärin keveältä ja hyvältä. Samaa tarinaa kertoo myös mittarin statistiikka, jota tutkiessa alkoi melkein harmittaa: eihän kisajuoksun pitäisi tältä näyttää? Olisi kai syytä alkaa treenata tuota epämukavuusalueella menoa enemmän. Noh siinä mielessä hyvä, että Karhunkierrokseen on aikaa vain kolme viikkoa, ja palautuminen kisasta on nyt näillä speksein nopea, pystyin jatkamaan treenejä heti. Ensi viikko vielä kovaa settiä ja sitten alkaa keventely elämäni toistaiseksi pisintä ja raskainta kisaa kohti, hui hui!

Bodom_Petra_tulos

Bodom_Petra_sykkeet

Kiitos järjestäjille, Bodom Trail oli taas kerran hieno ja hyvin onnistunut tapahtuma. Alkaa olla ehdoton kevätperinne ainakin minulle. Kiitos myös kaikille ystäville ja tuttaville seurasta, oli niin hieno päivä. Elämä antoi taas parastaan. Namaste!

onevision_petra_bodom

Viuhtoo menemään siinä. Kuva: Vasilis P. Photography

Ihan hobittina Rotterdamin Maratonilla 10.4.2016

Viimeksi kun helmikuussa päivittelin, olivat treenit tammikuun sairasteluiden jälkeen hyvässä vauhdissa. Tilanne alkoi siis vaikuttaa taas lupaavalta. Maaliskuussa kävin vielä juoksemassa Aktian viimeisen osakilpailun, hyytävässä viimassa rennon kovaa aikaan 48+ min. Heti Aktian jälkeen treenailuun tulikin sitten stoppi. Seuraava flunssa pamahti päälle ja kulminoitui maratonia edeltävällä viikolla poskiontelontulehdukseen ja antibioottikuuriin nro 2. Muiden paineiden vuoksi ajalle ennen Rotterdamiin lähtöä sattui myös erittäin huonon nukkumisen jakso, lisäksi tankkaaminen jäi kiireiden takia huolettomaksi… Mielikin hieman apea, sillä matkaseuralaiset olivat estyneet lähtemästä vakavien jalkavaivojen takia (ymmärrettävästi). Ready for the marathon of your life? Not really :’D

Kaikesta huolimatta lauantaina 9.4. istuin koneessa matkalla kohti Hollantia. Yksin reissaaminen tuntui oudolta, mutta oli tavallaan myös helppoa, ei tarvinnut neuvotella eikä spekuloida mitään. Kuten esimerkiksi sitä, että olenko toipunut riittävästi juostakseni ylipäätään, ja jos olen, niin onko maramatkan juokseminen järkevää, koska enkkavauhdit saisi kuitenkin unohtaa… Ei sitä olisi kukaan kuunnellut, itb-vaiva ja akillesjänteen katkeaminen olivat luultavasti loputonta arpomistani kivuttomampia vaihtoehtoja… Ja apua, joutuisin päättämään juoksuvaatteenikin itse, kun rakas pukeutumisneuvojani ei ollut matkassa. Lyyhistyisin toppavaatteissani hikilammikkoon ensimmäisten viiden kilsan jälkeen.

Näissä aatoksissa laskeuduin lauantaiaamuna aikaisin Amsterdamiin. Lentokentältä pieni hieman hätääntynyt hobitti kulkeutui yllättävän vähäisellä säätämisellä junalla Rotterdamiin. Majoittumisen jälkeen kävin tsekkaamassa lähtöalueen ja hakemassa kisapaketin exposta. Maratonalueella oli paljon väkeä ja fiilis katossa: päivällä oli kisattu ¼ maramatka, ja lasten juoksu alkamassa. Kyllä siinä hulinassa alkoi omakin juoksuinto nostella päätään. Hieman kiertelyä kaupungilla ja sitten nukkumaan (valvomaan) ristiriitaisin tuntein. 

Sunnuntaiaamuna olo oli aivan hyvä, joten kympiltä löysin itseni karsinasta hytisemästä ja odottamasta lähtölaukausta. Sää oli täydellinen, noin 10 astetta, puolipilvistä ja lähes tuuletonta. Olin voittanut taistelun itseni kanssa ja pukeutunut sopivan kevyesti. Ei oikeastaan jännittänyt, koska odotuksia tuloksen suhteen ei pitänyt olla. Juoksutti! 

Matkaan! Lähtö oli sujuva, heti lähtölinjan jälkeen päästiin reippaaseen vauhtiin. Jalat rullasivat kepeästi, ja meno maistui kuin unelma. Tältäkö tuntuu, kun jalat ovat oikeasti levänneet? Outo tuntemus! Himmailin vauhtia minkä raaskin. Eka kymppi 52 min. Sitten iski pirulainen, kun kerran kulkee, niin annetaan mennä, katsotaan mihin riittää. Ihanaata, tätä on juoksu parhaimmillaan! Puolikkaan aika 1:47. Vielä muutaman kilsan vauhtia riitti, mutta sitten, ensimmäiset hyytymisen tunteet iskivät ja vauhti alkoi hiipua. Ja kyllä, just siihen kolmenkympin hujakoille (jossa oon kuullut sen oleilevan, sen jonka olen aiemmin onnistunut ohittamaan huomaamatta) se nousi: elämäni ensimmäinen maratonseinä. Alkoi mordor: melkein kuuden minsan raahustusta kilsaan 37 saakka. Jengi meni ohi, yli ja ali. Oottakee! Ei nouse hobitin jalka ei. Väsyttää ja paleltaa, aivan hirveä jano, vaikka vatsassa lilluu edellisetkin juomat. Saako keskeyttää? Ai ei saa vai? Miksei? Kuka sen kieltää? Jaa että Quitting is not an option for the Running Hobbits association? No perkele. Viimeiselle viitoselle sain jonkunlaisen pienen buustin ja onnistuin ohittamaan muutamia vielä itseäni uuvahtaneempia sankareita. Viimeisen kilsan merkille saapuminen ei lienee koskaan tuntunut yhtä auvoisalta. Maalilinja, hellou gorgeous, I love you! Aika 3:42. Vain pari minuuttia ennätykseen… Sijoitus N40-44 sarjassa 68/474.

rotterdam_hobittijuoksee

Mitsku kaulaan, palkkari naamaan ja raahustus hotlalle lämpimään kylpyyn. Heaven. Muutama tunti lepäilyä ja sitten hotellin ravintolaan syömään. Illallisella oli muitakin maratoonareita, joiden kanssa pääsi viimein spekuloimaan kisan kulkua ja tietysti juoksuasioita ylipäätään. Suoritukseeni olin tyytymätön, vaikka yritinkin ajatella realiteetteja sairastelun ym. suhteen. Mitä ihmettä? Olin siis pettynyt, vaikka olin sairastellut urakalla ja arponut osallistumistani sen vuoksi vielä samana aamuna. Mistä nämä tulosodotukset putkahtivat, vaikka tiesin, etten olisi voinut olla kunnossa? Ja miksi syyt huonoon treenijaksoon ennen maratonia tuntuvat nyt tekosyiltä? Todellisuudessahan asia oli jokseenkin päinvastoin, treenasin ”salaa” toipilaana ja sairaanakin. Leikkien vähän terveydelläni. Moni varmaan tunnistaa tämän ilmiön? Kuules nyt apina, loppuu tuollainen, oot kova mimmi. Voi itselle antaa joskus krediittiäkin. Sait elämäsi seitsemännen maratonin juostua läpi olosuhteisiin nähden hyvään aikaan!

Itse maratonista: Kisan logistiikka ja muut järjestelyt toimivat hyvin, ja expo sijaitsi kätevästi aivan lähtöalueen vieressä. Jokunen valitteli huonoa opastusta bagdropiin, mutta itsellä se ei noussut ongelmaksi, koska tulin alueelle suoraan kisatamineissa. Lähtökarsinassa olisi voinut olla useampi kuin yksi vessa. Maaliintulon jälkeen jäin kaipaamaan peittoa, matka takaisin hotellille oli viluinen. Jotain juomaa tuhdimpaa suuhunpantavaa olisi myös voinut olla tarjolla maalin jälkeen, tai sitten en vain pökerryksissäni niitä huomannut. Reittinä Rotterdam on todella tasainen ja väljä juosta, sopii siis erinomaisesti enkkajahtiin. Helpolla reitillä kannattaa alussa kuitenkin varoa, ettei iske vauhtisokeus. Reitin maisemat eivät ole erityisen huikaisevat juoksijan näkökulmasta, mutta itselleni se ei ole katumaralla niin olennaista, koska en omassa kovassa vauhdissani jaksa/ehdi ympäristöä kovin paljon havainnoida. Kannustajia riitti koko matkan ajaksi ja tunnelma oli hyvä. Naisena tuntui saavan paljon extrakannustusta, naisia maratonmatkaalla oli noin neljännes.

Paluulento minulla oli vasta tiistaina, joten maanantaina ja tiistaina oli hyvin aikaa kierrellä kauniissa keväisessä Amsterdamissa. Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä, ja kävelyä Damissa kertyi useita kymmeniä kilsoja per päivä. Ehkäpä se teki hyvää palautumiselle, sillä mitään vaivoja ei maratonista jäänyt. Jo maanantai-iltana kävin testaamassa paikallisen hot joogan. Aivan hyvä, muttei vetänyt vertoja rakkaaksi käyneelle Yogarocks-studiolle Lahdessa.

amsterdam_hobitti_pieni

Kiitos J-valkulle taas kerran treeniohjelmista ja mahdollisuudesta lähes 24/7 online-neuvontaan. Kiitos kaikille treeniapuja antaneille ja tsempanneille tahoille. Kiitos Rotterdam! Taas yksi reissu ja juoksu, joka jää ikimuistoisena kokemuksena mieleen. Nyt nokka kohti Bodomia ja Karhunkierrosta! Namaste!

lapakisto_jooga

Reissussa on mukavaa, mutta kyllä hobitti on metsässä omimmillaan.

Juoksu-jooga-uinti-kombolla kevättä kohti

Annetaan hyvään kotiin lupaus päivittää blogia ahkerasti… Rotterdam lähestyy vääjäämättömästi, kuusi viikkoa peliaikaa. Tavoitteen saralla olen henkisesti vähän höllännyt. Alkuvuosi meni flunssan ja oheistautien kourissa, enkä ole sen jälkeenkään ollut valmis priorisoimaan juoksua muiden lajien, ts. joogan, kustannuksella ihan niin korkealle, kuin riittävän nopeuskestävyyden kehittyminen ehkä vaatisi. Enkkaa olisi tietysti kiva yrittää pusertaa vähän paremmaksi, ja sitä lähdetään yrittämään, mutta ilman sen kummempia paineita… Liian kevyesti ei toki pidä näitä tavoitteita ottaa, onhan tässä kuitenkin kysymys oman elämäni huippu-urheilu-urasta! :D

Kuukauden verran olen päässyt treenailemaan juoksua jo aika mukavasti. Kolme kovaa ja yksi kevyt harjoitusviikko takana. Mäkitreeniä, nousevia vetoja, umpihankea, polkua, tienvarsiköpöpitkiksiä… Viimeisen kovan viikon lenkkikilsasaldo n. 90 km. Alkavalla jaksolla määrät noussevat sinne 100 km kieppeille, riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa ja miten haastavissa maastoissa, tulee juostua. Kokonaisuudessa kuntoilua kertyy tällä hetkellä keskimäärin 15 tuntia/viikko, onhan siinä hieman sovittamista arkielämään. Lähinnä muu sosiaalinen elämä, kuin kuin lenkki- ja treenikavereiden näkeminen, ottaa takkiinsa. Mutta se ei haittaa, koska on tietoinen valinta ja kaikki tekeminen niin mieluista! Pääkattaus on ollut juoksu, jooga ja uinti. Pelailuja ja fillaria silloin tällöin sekaan, mikäli ehtii.

Tammikuussa aloitin pari uimakurssia, että saisin homman loppusyksyn tauon jälkeen liikkeelle. Uusi vapaauinnin alkeet -kurssi ja perään tekniikkakurssi. Uutta uinti-intoa ei silti meinannut löytyä, homma tuntui edelleen takkuiselta pakkopullalta. Lopulta kuitenkin, taisi olla kurssin toiseksi viimeinen kerta, koin pienen ahaa-elämyksen. Jalkojen ja muun vartalon synkroni alkoi löytyä, ja sitä myöten innostus nousi hieman. Hankin myös uudet räpylät, ja niillä on ollut hauskan ja keveän tuntuista uida. Ehkä jotain oikeaa edistystäkin on tapahtunut, koska valkun sanoin: ”Uinti on mennyt kovasti eteenpäin. Pää ja vartalo pysyvät hyvässä asennossa ja vartalo kiertyy hyvin. (jalat eivät enää tee sammakko potkua)” Varmaan tuo KOVASTI on vähän liioittelua, mutta kiva silti, jos edes jotain edistystä näkyy. Nyt kurssin loputtua, olen yrittänyt saada itseni pari kertaa viikossa omaehtoisesti uimaan. Keväällä käyn vielä lyhyen avovesiuintikurssin, jota varten hankittu silakkapuku näkyy alla kuvassa. Se jos mikä tulee olemaan jänskää! Näiden puuhien myötä on tullut monelta taholta kevyttä painostusta tri-harrastuksen suuntaan, ja olen ehkä hieman lämmennyt ajatukselle, mutta maantiepyöräily ja lajin mukanaan tuoma välinerumba eivät edelleenkään innosta… ainakaan kukkaron kannalta katsottuna… Never say never though…

Training_Petra

Pieni kurkkaus treenipuuhiin alkuvuodelta.

Joogaa_Petra
Yoga, my true passion.

Blogin päivittelyn saralla on sen verran hiljaista, enkä uskalla sanoa jatkostakaan mitään, että laitan tähän linkin instatiliini, josta löytyy ahkeraan päivittyvää kuvamatskua mm. treenipuuhista, welcome:
https://www.instagram.com/petrapeuhu/

Ihanan keväistä maaliskuuta ystävät!