Petra-hobitin revanssi Vaarojen Maratonista 3.10.2015

Kuva: Karri Pasanen

Yritänpä kiireen keskellä kirjoitella rapsaa tämän vuotisesta Kolin retkestä, jotta aika ei ehtisi kullata kaikkia muistikuvia. Viime kerran jälkeen oli selvästi käynyt niin, koska muistin reitin jokseenkin helpompana. En kyllä ihmettele, sillä koko reissu on ollut molemmilla kerroilla kokonaisuudessaan niin mahtava, että reitin varrella koetut epätoivon hetket vaipuvat kovin nopeasti unholaan.

Niin asiaan, sain tosiaan tuossa  kevään korvalla tehtävän, että pitäisi (taas!) käydä heittämässä yksi sormus Mordorin Tuomiovuoren tuleen. Hitto, mistä niitä rinkuloita riittääkin. Eiks näitä vois joku muu joskus hoitaa? No oikeasti kyllä odotin kisaa kuin nousevaa kuuta. Pitkän viikon päätteeksi koitti viimein perjantai, ja lähdimme pienellä Lahti Trail Runners -retkueella kohti Kolia. Mukana oli yksi ensikertalainen, niin Vaaroilla kuin ylipäätään marallakin, ja valitettavasti hänellekin näitä utopioitani reitistä selittelin (onneksi selvisi siitä huolimatta mainiosti :)).

Saavuimme perille kahdeksalta ja koukkasimme hotellin pastabuffan ja numeroiden haun kautta mökille Purnunrantaan. Hetken aikaa tutustumista muuhun mökkiseurueeseen ja mm. tulevan säätilan spekulointia, sitten unille. Yöksi oli luvattu myrskyä, jonka vuoksi 130 kilometrin ultrasarja oli peruttu ja osallistujat siirretty 86 kilometrin ultralle. Tämä oli osallistujia kovasti harmittanut… Tietenkin, kuinkas muuten.

Aamuksi sää oli jo tyyntynyt. Päiväksi luvattiin poutaa ja 7-8 lämpöastetta. Yöllä oli kuitenkin myrskynnyt ja hieman mietimme, että meneeköhän kisa estejuoksuksi, jos polut ovat aamulla täynnä kaatuneita puita, vain muutamia onneksi. Aamiainen: puuroa, leipää, mehua ja kahvia. Päälle pitkät trikoot, ohut paita ja hanskat. Selkään Inovin reppu, johon 12 geeliä, yksi energiapatukka ja rakollinen eli 1,5 litraa vettä. Jalkaan päädyin laittamaan vanhat kamut, nastattomat X-Talon 212 -maasturit. Uudet nastalliset Orocit jäivät vielä odottelemaan toisia koitoksia. Kahdeksalta siirryimme kohti pelipaikkoja, jännitti. Auto tuli parkkeerata Ukko-Kolin juurelle ja siirtyä hiihtohissillä kisakeskukseen. Hissimatkakin oli jo aika pelvoittava.

Matias ei suostunut tulemaan lähemmäs, et oisin saanut paremman kuvan :(

Kisakeskuksessa näkyi paljon tuttuja, joiden kanssa jutustellessa aika vilahti, ja pian sai siirtyä satamaan katsomaan ekan lähtöryhmän starttia. Itse lähdin toisen, 9:10-ryhmän, keskivaiheilla. Alkumatkan maasto oli helppoa, jalat tuoreen ja voimakkaan tuntuiset, mutta keuhkoissa jotenkin tukkoinen ja ankea fiilis. Räkää piisasi, jatkuvaa perinaisellista sivuniistoa ja sylkemistä. Vasta kahdeksan kilometrin kohdalla keuhkot aukesivat ja hengittäminen helpottui. Polvikipuunkin saattoi valitettavasti luottaa, ilmoitteli itsestään heti ensimmäisessä alamäessä. Jippii, tän kanssa mennään siis koko matka. Kympin kieppeillä Jauholanvaaralta aukenevat upeat maisemat nostivat hetkeksi mielialaa. Geeliä ja juomaa otin säntillisesti 0,5 tunnin välein. Kengännauhat olivat liian löysällä, mutta koska olin teipannut ne, ajattelin, että puran teippauksen ja kiristän nauhat vasta veneen odottelussa. Olisi pitänyt pysähtyä heti kiristämään, sillä nilkkoihin alkoi sattua. Tuntui, että matka Kiviniemeen venyi ja vanui. Ei tää pätkä varmasti ollut viimeksi näin pitkä. Hidastuin, kompastelin, löin varpaan kiveen. Meinasin juosta harhaankin, mutta takana tulija onneksi huikkasi, enkä ehtinyt edetä montaa kymmentä metriä väärään suuntaan. Kiitos! Yritin ajatella niitä Nuuksion rapsassa jeesustelemiani positiivisia asioita: hienoja maisemia, terveitä jalkoja. Paskat. Sitten mietin olutta ja iltabileitä. Bileet on ansaittava, hobittien motto. Juokset tai itket ja juokset, ellet halua murjottaa iltaa yksin mökissä. Se auttoi.

Viimein vesistön ylitys. Se meni tällä kertaa jouhevasti. Ehdin repiä veneessä vain yhden kengän teipit auki. Kiviniemen huoltopisteellä jatkoin operaatiota. Tuntui, että hommaan meni kohmeisilla sormilla pieni ikuisuus. Se siitä aikasäästöstä, jonka sain nopeassa vesistönylityksessä verrattuna viime vuoden jonotukseen. Huollon jälkeen lyhyt tieosuus ja nousu Kolinvaaralle. Ohittelin jokusia ja siinä välissä juoksu oli hetken mukavaa. No sitten! Vanha ystäväni Ryläys! Nice to see you. Eikun röntyämään. Hankalissa laskuissa polvikipu nosti heti päätään. Alamäet kiroillen ja kinkkaillen, mutta ylämäet onneksi hyvävoimaisesti. Maasto oli kovin paljon haastavampaa ja kivikkoisempaa kuin muistin. Muutamilla helpommilla pätkillä oli ihana nostaa juoksuvauhtia ja oikoa jumittavia lonkankoukistajia. Retkisarjalaisten selkiä tuli paljon vastaan ja maratoonareidenkin, etenkin nousuissa. Olin juossut alkumatkan aikalailla yksin, mutta Ryläyksellä tuli joku mies peesiin ja pysytteli siinä aina viimeiseen huoltoon saakka. Hänelle välillä pahoittelin kiroamistani, ja yhdessä ihmeteltiin, että milloin tie alkaa. Eikö metsäosuuden olisi pitänyt loppua jo ajat sitten? Viime vuonna oli lyhempi! Varmasti. En ala. Hobitti juoksee nyt vaan, eikä valita.

Kuva: Karri Pasanen

Viimein odotettu tie ja huolto, juomaa oli riittävästi, joten en pysähtynyt. Peesaaja jäi täyttämään reppua. Geeli ei olisi enää maistunut, mutta pakotin itseni, ei tässä vielä perillä olla. Nostin vauhtia kankeasti. Kuuden minuutin kilsatkin tekivät tiukkaa. Tää tie oli viimeksi kiva, miksi se nyt on näin ärsyttävä? Paljon tuli selkiä kuitenkin vastaan. Yksi porhalsi ohikin, kuin olisi ollut moottori perässä. Pitkältä tuntui taival. Sataman suunnasta kuului ihme törähtelyä. No mutta sehän on vuvuzela-Atte valenousun juurella kannustamassa: ”Hobitti jaksaa! Siehän olet hyvässä vauhdissa.” Taisin vastata jotain tympeää, vaikka oikeasti oli ihanaa, ja arvostin todella! Mieliala nousi.

Nousu tuntui ihan mukavalta, mutta oli taas pidempi kuin muistin. Hengitys piti kamalaa ääntä. Ohittamani mies huusi perääni, että kuule karhutkin lähtevät karkuun! Toivoin näkeväni karhun, ehkä näinkin. Alamäki tielle, en muistanut, että sekin on vielä polkua. Auts, polveen tuli parit tosi kovat sävärit. Nyt et kyllä enää petä. Pätkä soratietä ja loppunousuun. Lähdin kapuamaan sitä hartaan päättäväisenä. Ihana, matkan päättävä loppunousu (hobitin jalat on vain luotu nousuihin). Juoksin tasaiset pätkät, joita oli enemmän kuin muistin. Viimeinen vitsikkään jyrkkä nousu oli raskas, mutta ei epätoivoinen, sillä tiesin maalin häämöttävän heti mutkan takana. Kannustajia tienvarsilla. Juoksunomaista etenemistä viimeisessä kurvissa. Maali!

Maalissa olin ihan paskana. Ei irronnut tuuletusta saati Chaplin-hyppyä, vain valahdus lähimpään tuoliin ryystämään urheilujuomaa. Mut ei jumankauta, selvisin, en luovuttanut, puristin loppuun saakka. Loppunousu aikaan 20:45.

Revanssi vaaroista aikaan 5:45 ja sij. N33/133. Aivan hyvä. Iltabileet ansaittu!

Hieman toettuani siirtymä buffaan syömään ja siitä mökille saunomaan. Illalla takaisin katsomaan palkintojen jakoa ja bilettämään Suklaamunien tahtiin. Hilpeä meno ja mahtavia ihmisiä. 

Mut hei missä se Sauronin sormus on, unohdin sen kokonaan, veikö joku Klonkku sen illalla? No aivan sama. Tuhoan sen sitten keväällä Karhunkierroksella. Mitä just sanoin?!

Huikean hieno tapahtuma taas kaiken kaikkiaan, iso käsi järjestäjille! Kiitos matka- ja mökkiseuralaisille, vanhoille ja uusille tuttavuuksille, teitte miun viikonlopun. Ensi vuonna tietenkin uudestaan, Ryläykselle on nimittäin jo vähän ikävä!

Ainiin myös toinen samanaikainen tavoite, sijoittuminen BUFF Trail Tour Finland 2015 -kisassa N20 joukkoon, onnistui. Tarkkaa puuhaa, eli olin juuri 20. Kaikissa osakilpailuissa naisten sarjassa mukana yhteensä 466 osallistujaa. Olen luvattoman ylpeä, sillä aika pulskealla suorituksella tuli, mutta vähät siitä, tuli kuitenkin!

Palauttavan kaakaojuoman ainesosa numero 1 (ostettu söpön villapaidan vuoksi).

Baarissa ensiluokkainen tarjoilu. Kuva: Aapo Laiho

Neljä Buff Trail Tour Finland 2015 -kisaa taivallettu tänä vuonna.