28.5. NUTS Karhunkierros 53 km – Hobitin paras juoksu ikinä

Onnistuneen, maltillisesti juostun Bodom Trailin jälkeen hobitin treenit jatkuivat vielä hetken täysillä tehoilla kohti odotettua (ja pelättyä) Nuts Karhunkierros 53:sta. Pari viikkoa ennen kisaa aloin kevennellä, mikä oli raskaan kevään jälkeen tervetullutta. Keventelyviikoille sattui neljän illan avovesikurssi. Uintihan olisi muutoin hyvää liikuntoa tuohon saumaan, mutta vesi oli vielä niin hyytävää, että vilustuminen huoletti. Etenkin, kun tytär oli kotona pienessä flunssassa. Onnistuin kuitenkin väistelemään flunssan, ja perjantaina 27.5. kokoonnuimme  Lahti Trail Runnersin kermaperseosaston (minä ja Matias) kanssa Helsinki-Vantaan Oak Barrelissa oluttuopposten ääressä, siirtyäksemme lentokoneella Kuusamoon. Muitakin juoksututtuja kentällä näkyi, ja veikkaan, että kyseisen propellikoneen matkustamo täyttyi keskimäärin aika hyväkuntoisesta sakista verrattuna normiviikonloppuun. Viereiselle penkille istui samalla matkalla Kuusamossa starttaava tri-harrastaja, ja juttua kuntoilusta riitti laskeutumiseen saakka.

Leena ja Satu Lahden mökkiporukasta noukkivat meidät Kuusamon kentältä. Mielenkiintoisen, liikenteenjakajiakin uhmanneen, autokyydin jälkeen päivä jatkui syömisen, kisapakettien haun ja yleisen hengailun merkeissä. Mökillä ennen nukkumaanmenoa pakkasin alustavasti (Inov Race Ultra) repun: Maxim-geelejä 0,5 h välein otettavaksi 8 tunnin ajalle, protskupatukka, pähkinöitä sekä muut pakolliset varusteet (pilli, muki, idealside ja avaruuslakana). Kelistä oli tulossa kuuma, ja juoksuvaatteiksi valikoituivat caprit ja lyhythihainen paita. Jalkaan tietysti luottokengät Inov X-Talon 212 -maasturit. Unta vaille valmis tyttö.

En koskaan päässyt selvyyteen matkan todellisesta pituudesta. Lapussa lukee 55 km.

Lahti Trail Runners tankkaamassa Lahtelaisten perinteiden mukaan.

Yön nukuin aika hyvin, mikä olikin kiireisen viikon jälkeen tarpeen. Aamulla nielussa karheutta, mutta olo muuten mainio. Klo 7 aamiaista, joka ei meinannut upota, mutta sinnillä mehua, kahvia, puuroa ja leipää kitusiin. Reppuun täydet 2 litraa vettä. Pitäisi riittää näin pienelle jyrsijälle. Joisin ja täyttäisin repun juomapisteillä. Tarpeen mukaan voisi vielä hörppiä mukilla vettä joista ja järvistä. LTRC:n seurakunnasta vain minä ja Minna olimme osallistumassa 53 kilsan kisaan. Suurin osa lauantain juoksijoista starttaisi myöhemmin 31 km matkalle. Häiriintyneimmät olivat lähteneet edellispäivänä taivaltamaan 160 kilometriä, ja rymynneet metsässä siis jo yön yli. 80-matkalaiset majailivat toisaalla. Mikko heitti meidät Rukankylään odottelemaan kisajärjestähän kyytiä Oulangan lähtöpaikalle. Ennen bussin lähtöä 160 km voittaja porhalsi maaliin uskomattoman hyvävoimaisen näköisenä. Mitä nää tyypit käyttää? Huh mitä sissejä! Itsellä jännäkakka housuissa jo 53 km:n juoksusta.

Let’s go! 

Oulankaan päästyämme vähän banskua, geeliä ja urkkajuomaa sekä lukematon määrä hätäpissakäyntejä. Starttia odottaessa 80-matkaa taittava Matias piipahti huollossa. Hurjaa vauhtia oli pitänyt! Heitin Matskulle huoltotelttaan tsempit, ennen kuin hän jatkoi urakkaansa. Kello lähestyi kymmentä ja siirryimme Rikun, joka oli uhannut juosta ainakin alkumatkan peesissäni, kanssa lähtölinjan tuntumaan. Sitten matkaan! Mukavaa! Ensimmäiset viisi kilsaa ovat itselleni yleensä takkuisia, ja syke nousee helposti, mutta viiskymppinen on siitä kiva, että voi oikeasti lähteä leppoisasti liikkeelle, matkaa kyllä riittää. Rikulla olisi ollut enemmän menohaluja, näytti juoksevan vieressäni jotenkin hassusti paikallaan. Muutamaan otteeseen sanoin, että ala mennä vaan, mutta kivenkovaan väitti, että pysyy peesissäni. Juoksu maistui, ja toki helpohkolla osuudella oli järkevää pitää kohtuullista vauhtia yllä. Seurailin satunnaisesti sykkeitä, ja Riku muistutti ruoka-ajoista, joten geelit upposivat tarkasti puolen tunnin välein. Otin myös suolatabletin tunnin välein koko juoksun ajan. Kuumuus kuului haitannen monia, mutta itseäni se ei vaivannut.

Helpon alun jälkeen maasto muuttui juurakkoiseksi, ja juokseminen melkoiseksi siksakkaamiseksi. Oikea jalka kopsui jatkuvasti juuriin, ja kaaduin kaksi kertaa. Rikukin heittäytyi muutaman kerran ja sai pieniä ruhjeita. Toisella kaatumisella loivassa alamäessä tein pitkän ilmalennon, jonka aikana ehdin miettiä laskeutumisen valmiiksi siten, etteivät polvet osuisi maahan. Tömähdin kyljelleni, enkä saanut vaurioita kuin egooni, vaikka näytti ehkä hurjalta. Sen jälkeen meni perille, että katse on syytä pitää tiukasti polussa ja unohtaa unelmointi. Juoksu myös jonoontui taas hetkeksi, ja jonossa kaatuminen olisi aikaansaanut ihmis-sandwichin. Jossain kohtaa metsätaipaleella törmäsimme 80 kilsan matkaa tallaavan LTRC-seurakamu Jukan selkään. Hällä oli silmin havaittava musta pilvi päänsä päällä, joten tsemppihuikkauksin, mutta muuten aika vähin äänin, hipsaisimme ohi.

Maisemat olivat hienot, välillä reitti vei aivan Oulankajoen varteen. Rantatöyräs oli paikoitellen aika vaikeakulkuinen, mutta fiilis pysyi korkealla. Vilkuilin kelloa silloin tällöin, ja alkuperäinen suunnitelma, että ehdimme riippusillalle ennen isoa 31:n porukkaa, alkoi näyttää mahdolliselle. Rauhallisen alun jälkeen töppöstä toisen eteen hieman rapsakammin. Ehdimme, joten riippusillan ylitys sujui jouhevasti. Sillan jälkeen maasto jatkui ihanan helppona. Tuntui hyvältä rullata vähän vauhdikkaampaa juoksua väliin. Fiilis oli kerta kaikkiaan maailmoja syleilevä. Taisin sanoakin, että nyt on ihmisen niin hyvä, että kohta on odotettavissa iso notkahdus. Kolmeykkösen kärki porhalsi vetävällä askeleella ohi, mutta ennalta pelkäämääni vyörymää ei kuulunut missään kohtaa, joku satunnainen nopsajalka silloin tällöin. Jonkin matkaa ennen Juuman huoltoa Rikulle tuli vatsakramppeja, ja jäi kyydistä taistelemaan oman juoksunsa kanssa. Reitin varrelta matkaan tarttunut Teemu jatkoi peesissä. Saavuimme Juuman huoltoon. Hörppäsin mukillisen urkkajuomaa, ja ystävällinen talkoolainen täytti sillä aikaa reppuni. Pääsin nopeasti taas matkaan.

Riippusillalla matkaa takana 25 km. Kuva Tapani Mikkola

Huollosta eteenpäin matka jatkui yksin. Silloin tällöin ohittelin 160 ja 80 kilsan matkalaisia ja muutama 31 puolestaan minut. Mm. seurakamuni Jouni meni kahdesti ohitseni, näenkö jo harhoja? En sentään, Jouni oli pummannut, ja pinkoi mahdotonta vauhtia pysyäkseen tavoitteessaan. Myös 80 kilsan matkaa urakoineen Matiaksen selkä hiipparoi vastaan. ”Oot aika korkeella naisissa” Matsku arveli ohi mennessäni. Iso kiitos, sain tokaisusta lisää pontta ja uskoa, joka oli hiljalleen alkanut hiipua yksin taivaltaessa. Juuman ja Konttaisen huoltojen välissä mennään jakuvasti ylös-alas, ylittäen useampi vaara. Tämä osuus yllätti vaativuudellaan. Polvia ja alaselkää vähän kolotteli, ja mielialaa oli vaikea pitää korkealla.  Yritin hymyillä itsekseni, sillä olen lukenut, että hymyillessä, vaikka väkisin, aivot luulevat olevansa iloiset, ja mieliala nousee… Ööö, no en nyt tiedä, mutta ohittamani mies ainakin huikkasi perääni, että: ”Vieläkö sua hymyilyttää?!”  Jossain kohtaa huomasin kannoillani naisen (Emmin?), joka oli ottanut minua huollon jälkeen kiinni. Useampi kilsa vuoroin ohiteltiin ja vedettiin toisiamme, kumpikin vahvuuksillamme. Siitä sai tervetullutta potkua ja kiukkua vaikeaan vaiheeseen, vaikka en ollut varma kisasiko hän edes samassa sarjassa kanssani. Jossain rappunousussa mahdollinen kilpasisko sitten lopulta jätti minut tulemaan. Konttaisenvaaralle kivuttuani törmäsin kannustamassa olleisiin seurakamuihin Toniin ja Eeva-Liisaan, joilta sain taas hyvät tsemppaukset. Heidät ohitettuani juoksin kuitenkin harhaan, jolloin ilmeisesti hyvin lähellä persuksissani jolkotellut Matias oli puolestaan mennyt ohitseni. No eipä siinä sekoilussa paria minuuttia kauempaa tainnut suttaantua.

Konttaiselta laskeuduttuani saavuin viimeiseen huoltoon. Tunnustelin reppua, ja juomaa tuntui olevan riittävästi. Kuusi kilsaa  maaliin. ”Pärjään tällä” mietin, enkä pysähtynyt. Alkoi iso nousu ylös Valtavaaralle. Apuva! Nyt tunkataan. Nousut olivat Mordoria, kirjaimellisesti. Siitä ei ole oikein mitään painokelpoista sanottavaa, täytyisi jokaisen itse kokea, miltä tuntuu kavuta noita jyrkkiä rinteitä ylös-alas (pääasiassa ylös), kun on yli 45 kilometriä juoksua takana (ja isolla osalla juoksijoita vielä enemmän). Ja hitto, muutama kilometri huollosta olin jo ryystänyt repun tyhjiin. Tämän tiedostettuani alkoi jäätävä jano kalvaa. Paska homma, mutta loppu on nyt mentävä pyhällä hengellä.

What comes down, must go up. Vai miten se meni? Rinkulassa yksi hobitti. Kuvat Antti Nousiainen

Jossain laskussa tai nousussa törmäsin hassuun eläimeen, nimittäin krokotiiliin. Eikä se ollut mikään hallusinaatio, vaikka niin voisi luulla, vaan erikoismies ja seurakaverini Antti Nousiainen lymyili rinteessä krokopuku päällään. Siinä kohtaa en oikeastaan tajunnut tilanteessa mitään erikoista. ”Enää neljä kilsaa” Antti tsemppasi. ”Hyvä Petra!” huudot kaikuivat vielä seuraavaan rinteeseen. _Joka_oli_jäätävä_. Huh heijjaa. Pitkältä tuntuneen tunkkaamisen jälkeen olin kuitenkin viimein Valtavaaran laella. Yritin noteerata huikeita näkymiä, mutta ei oikein uponnut. No edessä olisi enää lasku Valtavaaralta alas ja sitten jyrkkä, mutta vihonviimeinen nousu Rukankylään. ”Nousut saat kävellä, mutta tasaiset ja alamäet juostaan. Siitä ei neuvotella. Epämukavuus ei ole riittävä syy kävelylle. Haluat täältä varmaan mahdollisimman pian pois?” hoin itselleni ja juoksin laskun hyvällä vauhdilla. Viimeinen nousu alkoi ja oli etenkin lopussa todella jyrkkä, mutta meni yllättävän nopeasti, kun keskityin päättäväisesti etenemään askel kerrallaan. Nousun lyhyellä tasanteella ohitin Saaran, 160 naisten voittajan. Huikea nainen. Yritin vähän tsemppailla, mutta en ole varma rekisteröityikö tsemppi. Samassa kohtaa oli mies kontillaan oksentamassa. Onneksi maaliin oli niin lyhyt matka, että varmasti selvisi saatuaan pahan ulos.

Nousu loppui, ja näin 500 m maaliin -kyltin. Juoksin hippulat vinkuen alamäkeen. Tai siltä se ainakin tuntui, ihanaa! Olisin voinut jatkaa vielä miten kauan vaan, vaikka hetkeä aiemmin olin ollut ihan naatti. Maali! 53 km aikaan 7:10, sij. N13! Paremmin kuin olisin ikinä voinut toivoa. Pinkki karhumitali kaulaan, tätä en riisu ennen seuraavaa Karhunkierrosta! Sitten muistin, että janottaa, aivan kaameasti. Join, join ja yritin syödäkin, ei maistunut. Maalialueella oli sauna ja palju, ja ajattelin, että sinne on päästävä ennen kuin laumaa alkaa enemmälti saapua maaliin. Sauna oli savuinen, pystyin silmät kirvellen hätäisesti huuhtomaan pahimmat ravat, hiet ja kuolat pois. Sitten pulahdin paljuun, ahhhh. Muillakin oli tainnut olla ongelmia savuisessa saunassa peseytymisen kanssa, sillä paljun veden pinta oli jokseenkin öljyinen ja ötökkäinen. Mutta mitäs pienistä, kun kylpyseurakin oli niin tasokasta. Kanssani likoamassa oli mm. miesten 53 km sarjan kärkiporukkaa. Vaikka leijuin edelleen juoksustani, en kehdannut kovin paljon intoilla siinä sakissa. Tuntemattomamman näköinen heppu kyseli kisastani, ja hänelle vähän hehkutinkin, kunnes kysyin hänen suorituksestaan, oli voittanut miesten 83 sarjan. Noniin. Heh.

Maalissa ja kylvyssä oli iloinen ihminen. Kuvat Matti Siukkola

Paljuilun aikana ja sen jälkeen seuralaisia tippui tasaiseen tahtiin maaliin. Saimme retkueen kasaan ja siirryimme palauttavien oluiden kautta mökille. Mökillä uudelleen saunaan ja suihkuun, jossa vaurioiden tutkailua. Aika vähän, Rotterdamissa osumaa saanut kynsi, joka oli kasvamassa, taitaa taas lähteä. Ja joo, jotain hiertymää tuntuis olevan siellä minne aurinko ei paista. Auts. Saunan jälkeen syömään, ja sitten olikin jo kiire takaisin kylään palkintojen jakoon. Ilta jatkui pöydillä tanssimisen ja mm. leuanvedon merkeissä. Ei siitä sen enempää. Mökin luovutus oli sunnuntaina jo klo 12, joten loppupäivän vietimme Rukan kylässä lennon lähtöä odotellen. Sää oli helteinen, ja aika kului mukavasti auringossa lojuen, ja juoksujen vaiheita kertaillen. Ihmisen mieli on kyllä ihmeellinen, ei sen kiemuroita ymmärrä. Vaikka pitkän juoksun aikana matelin hetkittäin syvissä vesissä, ja kävipä mielessä taas kerran koko homman mielekkyyskin, niin heti maalilinjan ylitettyäni aloin suunnittella ensi vuodelle 80 kilsan koitosta…

Buff Trail Tourilla KK53-osakilpailun sijoitus nosti minut sijalle 9, mutta väliaikainen pompsahdus noin ylös johtuu vain siitä, että takana on monta kovaa, joilla vasta yhden kisan pisteet. Suunpielet korvissa silti.

Heti kisan jälkeen iski pieni flunssa, joka alkaa olla nyt ohi. Jalat puolestaan ovat olleet hämmästyttävän hyvät. Menneen viikon ohjelmassa on ollut lepoa ja palauttava liikuntaa, mutta nyt alkavat treenit kohti BTTF:n kolmatta osakilpailua Vierumäki Trail Maratonia.

NUTS Karhunkierros on hieno kisa ja tapahtuma, jota voin lämpimästi suositella niin järjestelyiden, kuin mahtavien reittien puolesta. Oma viikonloppuni oli upea kaikilta osin, etunenässä tietysti mahtava juoksu, jossa ylitin itseni, mutta kyllä reissun taas kruunasivat kohtaamani ihmiset: ihana LTRC-juoksuperhe, sekä muut vanhat ja uudet juoksukamut. Viekkarit olivat alkuviikosta kovat, monena yönä seikkailin unissanikin Kuusamon vaaroilla. Lämmin kiitos kaikille osallisille. Paras juoksuni ikinä. Ensi vuonna uudestaan.